Puolikesy poro on Lapin maakuntaeläin. Usein turistit luulevat niitä villeiksi, mutta ne ovat yksityistä omaisuutta. Poron kantamuoto on tunturipeura. Porojen väritys vaihtelee miltei mustasta albiinon valkoiseen. Poronhoito oli perinteinen pohjoisen elinkeino, joka yleistyi 1400-1600-luvuilla. Poronhoitoalue on jaettu paliskuntiin, joita on Suomessa nykyään noin 60. Kätkävaarassa palkivat (käyskentelevät) porot kuuluvat Palojärven paliskuntaan. Sen suurin sallittu poromäärä on 5000. Paliskunnalla on lähes 30 kiinteää erotusaitaa. Kätkävaaran etelärinteen juurella on yksi erotusaitaus. Poronhoito on pohjoisen kylissä tärkeä työllistäjä ja kylien elinvoimaisuuden säilyttäjä. Nykyään poroja pannoitetaan GPS/GSM-pannoilla, jolloin niiden liikkumista voidaan seurata. Liki jokaisen Lapissa vierailevan turistin toiveena on poron näkeminen. Porotilamatkailu avaa uusia mahdollisuuksia.
Syksyisin on poroerotus, jossa eläimet kerätään karsinoihin lajittelua ja teuraseläinten valitsemista varten. Vasat merkitään keskikesällä. Niiden korviin leikataan puukolla omistajansa merkit. Nykyään poroja on maassamme noin 200 000 yksilöä, joka on luonnonlaitumille liikaa, kun jäkäliköt kuluvat pian. Uros painaa 90-180 kiloa, naaras 60-100 kiloa. Poro voi elää jopa 20-vuotiaaksi. Sekä naaraalla että uroksella on sarvet. Maailman nopeimmin kasvava luu on poronsarvi. Vuorokaudessa se voi kasvaa kesäisin kaksi senttimetriä ja paino voi lisääntyä puoli kiloa.
Poro on märehtijä ja sillä on neljä mahaa. Poro syö kaikenlaisia luonnon ruohoja, saroja, heiniä, varpuja ja sieniä kuten raatetta, järvikortetta, kultapiiskua, maitohorsmaa, lehtipuiden vesoja ja tatteja. Poro kykenee haistamaan jäkälän metrin paksuisen lumen läpi. Palleroporonjäkälä ja vihertävän naavan näköinen harmaa luppo ovat sen suosikkiapetta talvisin. Kiima-aikaan syys-marraskuussa iso hirvasporo voi hyökätä ihmisenkin kimppuun, jos otaksuu tämän kilpailijaksi. Kiima-aikaa sanotaan myös rykimäksi. Sen jälkeen hirvas pudottaa sarvensa.
Ulkomailla Petteri Punakuono tunnetaan joulupukin porona. Lapin perinneruoista tunnetuin on poronkäristys. Nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Viren nimesi poronmaidon menestyksiensä salaisuudeksi. Poronsarvijauhe potenssilääkkeenä on lappilaisille lähinnä vitsi, mutta sen tehoon uskotaan yhä Kiinassa. Siellä sarven kilohinta on nelikymmenkertainen lihaan verrattuna. Poronkusema on traditionaalinen saamelaisten pituuden mittayksikkö, joka on noin 7,5 kilometriä. Onttojen poronkarvojen vuoksi porontalja tunnetaan hyvänä eristeenä. Vuosittain teurastetaan 80 – 120 000 poroa. Talvisin porojen lisäruokinta maastossa heinillä on vakiintunut käytäntö. Metsähakkuiden aiheuttama luppometsien ja jäkälän väheneminen on kasvava ongelma porotaloudelle.
Valkoinen naarasporo oli muinoin poronhoitajan onneneläin. Sellainen tuli olla jokaisella poronomistajalla tokassaan. Samalla valkoiset vasat ovat kaikkein alttiimpia saaliita maakotkalle, koska ne erottuvat hyvin laumasta. Poro tai peura oli suosituin uhrieläin seitakultissa ja muissa rituaaleissa. Pienimuotoisissa palvontamenoissa sarvet riittivät uhriksi. Suuremmissa yhteisöriiteissä uhrattiin koko eläin ja se syötiin paikan päällä ja seidalle jätettiin luut. Ne aseteltiin maassa olevaan tuohiseen arkkuun tai kallion koloon luontaisessa järjestyksessä tarkkojen tabusääntöjen mukaan. Luita saattoi kertyä hautapaikalle vuosien saatossa paksukin kerros. Jos poromies huomasi maahisen paimentamassa poroja, voi hän yrittää ottaa tokan omakseen viskaamalla jonkin rautaesineen lauman yli. Porot, jotka jäivät miehen ja viskatun raudan väliin, olivat miehen omaisuutta.