Karhu edustaa voimaa, rohkeutta ja maata, mutta myös äidillistä suojaa. Se on pedoistamme suurin ja voimakkain ja se on kaikkiruokainen, mutta silti enimmäkseen, noin 75 prosenttisesti vegaani. Loppukesästä kaikenlaiset marjat maistuvat metsän kuninkaalle. Talviuniltaan herättyään karhu on nälkäinen ja vaarallinen. Silloin eivät hirvetkään ole turvassa, mutta ihmistä karhu väistää lähes aina. Kun mahtava mesikämmen on kierroksellaan, se voi olla jopa 70 kilometriä vuorokauden aikana. Karhut nukkuvat melkein puolet vuodesta. Ruokavalion kasvispainotteisuudesta huolimatta lampaat eivät ole koskaan karhulta suojassa. Karhua pakoon ei pääse. Se juoksee 60 km tunnissa, kiipeää ketterästi puihin ja osaa uidakin. Karhualueella kun liikkuu, kannattaa pitää ääntä tai kiinnittää vaatteisiin tiuku. Karhu kuulee äänet ja poistuu kauemmaksi. Karhu voi elää yli 30-vuotiaaksi. Uros painaa noin 250 kiloa, naaras 200 kiloa. Pennut syntyvät karvattomina ja puolikiloisina tammi-helmikuussa pesässä hangen alla. Syksyllä ne painavat jo 30-40 kiloa.
Karhu oli arktisten kansojen mytologiassa erikoisasemassa. Karhua pidettiin ihmisen kaltaisena. Se pystyi seisomaan kahdella jalalla. Ruho saattoi näyttää nylkemisen jälkeen ihmisruumiilta. Saamelaisille kaikki eläimet olivat pyhiä, mutta karhua he pitivät pyhimpänä. Karhu oli tärkein šamaaneja auttava henki. Varsinkin karhua pohjoisen metsästäjät halusivat pitää kantaisänään ja suojelijanaan. Etelämpänä samaan asemaan oli korotettu hirvi. Karhu oli pohjoisen maailmankuvan ja uskonnon peruskivi. Tarinoissa karhun kerrottiin syntyneen taivaassa ja palaavan sinne kuoltuaan. Karhun kaadon jälkeen ruho tuotiin kylän asutuksen keskelle monipäiväisten juhlien, karhupeijaisten keskipisteeksi. Lihat syötiin, kallo ripustettiin korkealle hongan oksaan katse itään ja luut haudattiin puun juurelle. Kaatoa pyydettiin karhulta anteeksi. Pakanasuomalaiset palvoivat karhunkalloa ja siitä juotiin. Lisäksi uskottiin, että oli ihmisiä, jotka pystyivät muuttumaan karhuksi. Tietäjät käyttivät karhun kynsiä ja hampaita korostamaan omaa mahtiaan ja parantamaan karhun aiheuttamia haavoja. Isovihan aikoihin kerrottiin, että kun pahanluontoinen ryssä tuli vanhaksi, sen ei tarvinnut kuin heittää kuperkeikka ja samalla se oli muuttunut karhuksi. Uskottiin myös, että karhu pystyy lumoamaan tuliaseet. Moni vanhempi metsästäjä piti luotettavampana varustautua karhunkaatoon keihäin ja kirvein.
Aikoinaan Intiaanishamaanit pyrkivät tulemaan sekä hengeltä että sielulta karhun kaltaiseksi. Karhushamaaniksi pystyi tulemaan vasta, kun oli elänyt eristyksissä muista ja elänyt karhun tavoin. Aikoinaan ihmiset täälläkin uskoivat, että kaikilla eläimillä oli sielu, jonka suosioon oli hyvä päästä. Muinaisessa eräyhdyskunnassa karhua kunnioitettiin suuresti. Sen metsästäminen oli aina rituaalinen poikkeustilanne. Karhun myös uskottiin kaukaakin kuulevan ja ymmärtävän ihmisten puheet. Siksi sille keksittiin kiertoilmaisuja, kuten otso, mesikämmen ja kontio.